Heijastimia tarvitaan moneen makuun

Laskin tässä eräänä iltana eteiseni kaapista löytyvät heijastimet. Niitä oli yhteensä seitsemän. Oli kuviollista ja perinteistä, pehmeää ja kovaa, käytössä kulunutta ja ihan koskematonta heijastinta. Niitä kaikkia yhdisti yksi asia, nimittäin se, että yksikään niistä ei ole käytössä. Tai no, yksi rikkinäinen heijastin lojuu laukun pohjalla matkalla korjattavaksi.

pimeatie

Ifin teettämän kyselytutkimuksen mukaan 18–34-vuotiaista suomalaisista ainoastaan joka kolmas käyttää heijastinta säännöllisesti pimeään vuodenaikaan. Toisin sanoen kaksi kolmesta nuoresta aikuisesta on musta jalankulkija, jota heijastin ei paljasta marraskuisessa pimeydessä.

Mistä moinen? Vastaus löytynee eteisistä. Muistan heijastimen yleensä silloin, kun ylitän tietä pimeällä ja pohdin, huomaavatko autoilijat minut. Pingon varmuuden vuoksi vauhdilla tien yli, jos auto ei näytä hidastavan riittävästi, ja soimaan itseäni siitä, miten idioottimaista on kulkea pimeällä ilman heijastinta. Kotoa lähtiessä heijastinta ei ole muka aikaa etsiä kaapista, vaikka asia joskus harvoin muistuisikin mieleen.

Tilanne ei ole kuitenkaan niin synkkä kuin miltä se saattaa äkkinäisesti vaikuttaa. Olen nimittäin ratkaissut ongelman. Tänä vuonna olen päättänyt suosiolla unohtaa perinteiset heijastimet, joista tunnen huonoa omatuntoa. Sen sijaan panostan heijastavaan laukkuun, johon mahtuvat kaikki arjessa tarpeelliset tavarat. En koskaan unohda laukkua, joten en voi jatkossa unohtaa heijastintakaan. Pettämätön taktiikka!

Yksi musta jalankulkija on siis vaihtumassa näkyväksi. Sitten kun saisimme vielä muutkin unohtelijat käyttämään vaatteita ja asusteita, joissa on heijastin mukana. Tässä vinkki vaatevalmistajille – kiinteitä heijastimia tarvitaan lisää, myös muualle kuin lastenvaatteisiin.

Tutustu Ifin ja Weekdayn heijastavien asusteiden mallistoon

Mari Huotari
viestintäpäällikkö

PS. Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen kuulin, että seitsemän käyttämätöntä heijastinta kaapissa ei ole vielä mitään. Ystävälläni on kuulemma kaapissaan 48 heijastinta. Pitäisikö tästä jo huolestua?

Suutarin lapsi sai vihdoin kengät

Tuijotan edessäni repsottavaa turvatyynyä ja haistan savun. Missä olen ja mitä on tapahtunut? Kelataan hetki taaksepäin.

Kello herättää 6.15. Väsyttää. Kahvikupillisen, Kallion kattojen takaa kajastavan aamuauringon ja innostavien duuniprojektien voimin suuntaan nokkani kohti toista pääkonttoriamme ja Suomen Turkua.

Viime viikot ovat kuluneet tärkeiden projektien parissa. Nasta haaste -kampanja haastaa jokaisen suomalaisen vaihtamaan talvirenkaat ajoissa. Autoilijan apu -palvelupilotti vie jo ennestään erinomaisen korvauspalvelumme uudelle tasolle. Sen avulla tarjoamme autoileville asiakkaillemme entistä nopeamman ja kokonaisvaltaisemman avun – oli kyse sitten outoa ääntä pitävästä moottorista, tuulilasiin lentäneestä kivestä tai mistä vaan autoiluun liittyvästä huolesta.

tytin kolari.PNG

Ajaessani kohti Turun motaria soitan mediatoimistollemme kuitatakseni Nasta haaste -mainonnan käyntiin ja varmistan, että Autoilijan apu -palvelumme on julki. Kaikki kunnossa, hienoa!

Markkinointipäällikkönä olen mukana monessa. Päivät täyttyvät palavereista ja olen oppinut hyödyntämään paikasta toiseen siirtymiset, niin myös tällä matkalla. Puhelinpalaverin päätyttyä Salon liepeillä huomaan, että auton lämpömittari painuu reilusti miinuksen puolelle. Samalla tajuan olevani liikkeellä kesärenkailla.

Pelaan varman päälle; hiljennän vauhdin satasesta kahdeksaankymppiin, pidän renkaat suorassa, pysyttelen samalla kaistalla ja puristan rattia tiukemmin. Sadattelen tyhmyyttäni – joka vuosi sama juttu. Jankutan renkaiden vaihdosta koko syksyn ja varaan itse renkaidenvaihdon vasta silloin, kun ne pitäisi olla lainkin mukaan jo vaihdettu. Teen rattia puristaessa lupauksen, että tänä vuonna vaihdan ne  ajoissa. Onneksi nyt on vasta lokakuu.

Samassa huomaan edessä ajavan valkoisen auton käyttäytyvän kummallisesti. Painan varovasti jarrua lisätäkseni turvaväliä, mutta huomaan sen olevan turhaa. Autoni kiitää jäisellä tiellä ilman minkäänlaista kontrollia. Edellä ajava auto heittelehtii koko ajan lisää. Yhtäkkiä penger pöllyää, auto paiskautuu moottoritien keskikaiteeseen, ja ennen kuin ehdin edes nielaista, on auto sinkoutunut kaiteen kautta suoraan eteeni.

Leukaperääni kivistää, huulesta vuotaa verta. Haistan savun ja molemmat etupenkin turvatyynyt repsottavat edessäni. Mitä tapahtui? Missä olen?  Kapuan ulos pelkääjän paikan kautta, keskellä moottoritietä. Ohi liukastelee kymmeniä kesärenkailla varustettuja autoja. Luojan kiitos, toisen auton kuski viittoo minulle ratin takaa – olemme molemmat kunnossa. Paikalle pysähtyneet ihmiset auttavat hänet ulos autosta.

Poliisi katsoo lunastuskunnossa olevia autojamme ja toteaa meidän olleen erityisen onnekkaita – olin kuitenkin juuri ajanut noin kahdeksaakymppiä edessä ajavan auton kyljestä sisään. Onneksi selvisimme. Meille kummallekin tämä oli ensimmäinen kolari, mutta paikalle saapuvalle virkavallalle arkipäivää näinä lokakuisina aamuina. Samalla suolaamattomalla tietaipaleella on hieman aiemmin aamulla sattunut jo vastaavanlainen onnettomuus.

Lääkäri kuittaa minun olevan niskojen venähtämistä ja pieniä ruhjeita lukuun ottamatta kunnossa ja lähden junalla kohti Helsinkiä. Tunnen oloni sen verran hyväksi, että päätän poiketa työpaikallani. Kollegani tulevat minua vastaan ja näkiessään kaiken olevan hyvin, kysyvät he leikkisästi arvosanaa tänään lanseeraamallemme Autoilijan apu -palvelulle -minähän olin todennäköisesti  sen ensimmäinen asiakas. Vaikkakaan en ollut, sillä unohdin soittaa siihen. Sen sijaan järjestin kotimatkani itse, hitaimmalla mahdollisella kulkumuodolla ja yksin tapahtunutta murehtien.

Jos ja kun minulla joskus taas on auto, en enää koskaan lähde liukastelemaan kesärenkailla lämpötilan lähennellessä nollaa. Tulen varmasti kyllästymiseen saakka  paasaamaan tarinaani kaikille, jotka viivyttelevät renkaidenvaihdossa, sillä yksikin kesärenkailla mustalla jäällä sutiva on liikaa. Olkaa varovaisia liikenteessä, pitäkää turvaväli ja vaihtakaa renkaat ajoissa. Ja ennen kaikkea muistakaa, että elämä on tässä ja nyt.

Turvallista talvea toivottaen,
Tytti

Tytti Haaga
Markkinointipäällikkö

 

Tee-se-itse-naisen häpeän hetket

Valistimme kuluttajia äskettäin, että kodin remonttitöitä ei kannata tehdä itse, jos ei ole varma omista taidoistaan. Tämä siksi, että kokemuksemme mukaan tekevälle sattuu silloin, jos tahtoa remonttihommiin löytyy enemmän kuin taitoja.

Jos esimerkiksi itse asennetun astianpesukoneen liitokset prakaavat, keittiön lattia voi pahimmillaan mennä uusiksi, jolloin edessä on tuhansien eurojen remontti. Jota kotivakuutus ei muuten korvaa, jos vahingon syyksi paljastuu väärin tehty tee-se-itse-asennus. Lisäväriä arkiaamuihin tuo keittiö, jota ei voi hetkeen käyttää, ja yöunille saattelevat 24/7 hurisevat kuivurit. Sopii vain toivoa, että vesi ei ole ehtinyt alakerran naapuriin, jolloin vastassa voi olla myös himppasen verran kiristyneet naapuruussuhteet.

Jottei mene paasaamisen puolelle, pitänee kertoa, että ei meilläkään aina ihan putkeen mene. Itselläni ei pysy vasara kädessä, joten kodin kunnostustyöt pitäisi suosiolla jättää ammattilaisille. Mutta aina niin ei ole tullut tehtyä.

työkalut.jpg

Opiskeluaikoina komean punainen ruokapöytäni joutui puukotuksen kohteeksi, kun silloinen poikaystäväni päätti asentaa keittiön lamput itse. Emme tulleet kääntäneeksi sähköjä pois päältä, joten johdoista tuleva tärsky lennätti kädessä olleen puukon keittiön pöytään ja jäi siihen pystyyn. Asentaja selvisi pienehköllä sähköiskulla, pöytään sen sijaan jäi ikuinen merkki puukon terästä. Hävetti, että emme osanneet tehdä tätäkään itse.

Vuosia puukkoepisodin jälkeen päätin maalata kodin seinät. Perfektionismiin taipuvaisena mutta taidoiltani vajavaisena huomasin seinässä puutteita ensimmäisen maalikerroksen jälkeen. Ei se mitään, minulle kerrottiin, seinä kuuluukin maalata useamman kerran. Väristä tuli suhteellisen tasainen neljän maalauskierroksen jälkeen. Jos aurinko ei paista, ei katso liian läheltä tai kiinnitä huomiota yksityiskohtiin. Hävetti, ja syytin lopputuloksesta liian valkoista maalia.

Kodin kunnossapidossa voi tulla vastaan yllätyksiä myös ihan arkisissa tilanteissa. Opiskeluaikojen kimppakämpässä vuokraemäntä kohotti kulmiaan nähdessään keittiössä vauhkona vaahtoavan astianpesukoneen. Käynnissä olevasta koneesta tulvi vaahtoa keittiön lattialle pahemmin kuin vesikauhuisen rakin suusta konsanaan. Ystäväni oli hätäpäissään tuikannut astianpesukoneeseen reilun annoksen Fairya, kun vuokraemäntä oli tulossa kylään ja konetiskiaine oli lopussa.

Mutta ei hätiä mitiä! Ikä tuo oppia, ja nyt ystäväni tietää, miten astioita ei kannata pestä äärimmäisessä hädässäkään. Minä olen oppinut maalaamaan siedettävämmin, mutta sähkötöistä ja muista virittelyistä pysyttelen etäällä. En enää yhtään häpeile sitä, että minulla on peukalo keskellä kämmentä. Tehkööt kunnostustyöt ne, jotka osaavat. Minä opettelen remonttihommat vaikka sitten eläkkeellä. Jos huvittaa.

Mari Huotari
Viestintäpäällikkö

 

 

 

 

 

Ihana, kamala muutto

Muutto on usein elämänmuutos, joka herättää tunteita. Uusi alku, joka jännittää, hykerryttää, hymyilyttää, stressaa. Muuttopäivät jäävät mieleen, hyvine ja huonoine kokemuksineen. Pyysimme muutamaa ifläistä kertomaan muutoistaan, jotka eivät koskaan unohdu.

Foap-Hope_filter_v2

Kalsarit keittiön kaappiin

”Poikaystäväni kämpässä tapahtui astianpesukoneen vuoto. Koko yksiön parketti lainehti vedestä, joten asunto meni remonttiin. Siinä kohtaa hän muutti sitten luonnollisesti minun yksiööni, mutta koska vaatekaapeistani ei millään löytynyt hänelle yhtään tilaa, minulla oli tarjota hänen kimpsuilleen ja kampsuilleen vain keittiön komero.”

Kommuunista kohti uutta elämää

”Pitkäaikaisen parisuhteen päättyessä erilleen muuttaminen tuntui tuskallisen konkreettiselta päätökseltä, jota olisin mieluiten pitkittänyt loputtomiin. Kun uusi koti löytyi valloittavien tyttöjen kommuunista, uskalsin ottaa ratkaisevan askeleen kohti tuntematonta. Uusi koti – tai oikeastaan pieni huoneeni kommuunissa – tuntui aina väliaikaisratkaisulta, ei varsinaiselta kodilta. En tainnut koskaan edes purkaa kaikkia muuttolaatikoitani, vaikka asuin kommuunissa melkein kaksi vuotta. Kimppakämppä ei koskaan päässyt sydämeeni, sen sijaan talon asukkaista tuli hyviä ystäviäni, joiden kanssa pidämme edelleen säännöllisesti yhteyttä.”

Yllätysmuuttajat

”Koko elämän mahtuessa kahteen matkalaukkuun, arveluttavan näköisen taksin ottaminen vieraan maan suurkaupungissa nostattaa pulssia. Kaahauksentäyteinen taksimatka päättyi kuitenkin onnellisesti uuden kodin eteen, jossa välittäjä oli meitä vastassa. Hänen ilmeensä oli hölmistynyt, kun nostimme omaisuutemme taksista ja kerroimme, että olemme valmiita astumaan uuteen kotiimme. Hänelle oli kerrottu, että olemme tulossa asuntonäytölle. Onneksi asunto oli edelleen vapaana, ja asuimme siinä tyytyväisinä koko ulkomaan komennuksen ajan.”

Ummikot vuokralaisina

”Olimme pari päivää aiemmin pöllähtäneet vaihto-opiskelijoina keskelle kiinalaisen miljoonakaupungin vilinää. Yhteisen kielen puuttuessa paikallisten kanssa rekrytoimme tuttavamme vuokraamaan meille asunnon. Välitystoimistossa istuimme hölmistyneinä ymmärtämättä mitään kovaäänisestä kiinankielisestä keskustelusta – pois lukien tuttavamme satunnaisia, auttavalla englannilla meille kertomia faktoja asunnosta. Saavuttuamme sitten uutuuttaan kiiltävään kotiimme, jossa sohvatkin olivat vielä muoveissa, pystyimme vain huokaisemaan helpotuksesta. 14. kerroksen asunto radiolla varustettuine suihkuineen oli unelmien täyttymys. Sen verran jännittävä kokemus kuitenkin oli, että seuraavien asuntojen hankinnassa olen ollut melkoisen pikkutarkka.”

Vaivattomampaa arkea, kiitos!

Nykymaailmassa entistä pienempikin vaiva tai vastoinkäyminen aiheuttaa helposti suurta ärsyyntymistä. Haluamme elämämme olevan vaivatonta ja kokemuksiemme saumattomia – niin online- kuin offline-tilassa.

Ennen kuin aloitin Ifissä, en ollut kuullutkaan e-laskusta. Tai en ainakaan ollut kiinnostunut siitä, mitä se minulle kuluttajana tarkoittaa. Laskuasiat kun eivät ole se mielenkiintoisin asia arjessa.

Processed with VSCOcam with f2 preset

Jo ensimmäisten viikkojen aikana Ifissä kuulin mystisestä e-laskusta ja siitä, kuinka se on monen mielestä tehnyt näistä arjen pienistä tylsistä asioista ihan siedettäviä.

E-laskun kokeiluun rohkaistiin avoimesti. Toistuvasti kommentti ”En vaihtaisi takaisin paperilaskuihin mistään hinnasta” tuntui välillä vitsikkäänkin voimakkaalta lausahdukselta. Kyseessähän oli ilmeisesti vain verkkopankkiin toimitettava lasku? Vaikka en kokenut perinteistä laskujen maksamista älyttömän työläänä, päätin muiden kannustamana kokeilla, mistä oli kyse.

Ja kuinkas kävikään. Nyt huomaan toistelevani itse ruokapöytäkeskusteluissa samaa ”En vaihtaisi takaisin paperilaskuihin mistään hinnasta”. Myöhemmin miettiessäni asiaa kaikki käy täysin järkeen. Miksi ihmeessä käyttäisin aikaani laskujen avaamiseen, maksutietojen näpyttelyyn numero numerolta sekä annettujen tietojen jatkuvaan tarkisteluun, kun homman voi automatisoida täysin? E-laskun kanssa kaikki on varsin vaivatonta ja saumatonta – etenkin kun se on asetettu automaattisesti maksettavaksi, eli maksu toimii kuten entinen suoraveloitus.

Totutuista vanhoista tavoista on kuitenkin monesti vaikea luopua, ja uuden opettelu saattaa tuntua yllättävän haasteelliselta. E-laskun käyttö ja e-laskusopimuksen tekeminen ei ole vaivalloista – päinvastoin. Se pitää vain itse todeta!

Anne Larnemaa
Projektipäällikkö

Talvisotani unta vastaan

Muistan talven 2015 koko loppuelämäni. Useistakin syistä, mutta niistä tärkein on lapseni, joka syntyi vuoden pimeimmällä hetkellä ja muutti hetkessä kaiken ympärillämme. Vauva-ajan alussa olin kuitenkin pohjattoman väsynyt. Ensimmäiset kolme kuukautta ruokin pulloa intohimoisesti vihaavaa vauvaani päivin ja öin kahden, kolmen tunnin välein, ja päivisin tämä pieni ihmisen alku sai nukuttua ainoastaan liikkuvissa vaunuissa. Joten me ruokailimme ja kävelimme. Ja kävelimme. Ja ruokailimme.

Ankarissa oloissa ihminen tunnetusti keksii selviytymiskeinot, ja näin kävi myös minulle. Toimivimmaksi reseptiksi valveilla pysymiseen osoittautui päivisin kahvi ja öisin älypuhelimen sinisen kelmeä valo. Yön pimeinä tunteina lasta ruokkiessani käänsin puhelimen taustavalot ääriasentoon ja annoin netin viedä.

Two cute tiny baby feet wrapped in a blue-green aqua knitted blanket.

Öiseen aikaan nyytti sylissäni ehdin suunnitella esimerkiksi lapsen nimijuhlat, saada yliannostuksen juoru-uutisia, perehtyä vaaleihin ja pyöriä loputtoman paljon sosiaalisessa mediassa. Puhelimen valo ja netti pitivät minut hereillä ja näin jälkeenpäin ajatellen ehkä myös suunnilleen täysjärkisenä. Ainakin öisin tunsin kuuluvani maailmaan, jossa tapahtuu muutakin kuin, noh, kävelyä ja ruokailua.

Päivät pidentyivät pikkuhiljaa, ja valon lisääntyessä myös epäinhimillinen kahvi-älypuhelin-marathon hellitti. Kevään tullen en miettinyt enää ihan jatkuvasti, miten ja missä olisi ihaninta nukkua. Kesällä opimme nukkumaan yöt, ja syksyllä hyvästelimme jatkuvan univajeen. Emme jääneet häntä ikävöiden kaipaamaan.

Valvottu talvi opetti minulle, miten pysyä valveilla, kun tarve vaatii. Samalla se kuitenkin opetti, miten toimia, jos tähtää päinvastaiseen lopputulokseen, eli uneen. Nykyään en enää surffaile älylaitteilla sängyssä ennen nukkumaanmenoa, ja jos herään yöllä, en katso aikaa puhelimen näytöltä, tai ylipäätään mistään. Kahvia sen sijaan kuluu edelleen, mutta sen aika on aamulla. Aamiaisen kera, useimmiten hyvin nukutun yön jälkeen.

http://if.fi/offlineaika

Mari Huotari
Viestintäpäällikkö

 

Työpaikan roolileikkejä

Foap-StairsVuosikausia työelämässä olleena olen tutustunut erilaisiin persooniin. Miespuolisiin, homofobisiin prinsessoihin. Besserwissereihin, jotka laukovat mielipiteitään totuuksina. Introvertteihin laumasieluihin ja herkkänahkaisiin hippiäisiin.

Myös sosiopaatteihin, psykopaatteihin, neropatteihin, henkisiin patteihin, muuten vain tatteihin ja kaikkeen siltä väliltä.

Toisinaan työelämässä tuntee osuneensa jonkinlaiseen pieleen menneeseen ihmiskokeeseen, johon on haalittu haulipäisimmät hahmot mitä suljetun osaston siivouskomerosta löytyy ja kasattu ne yhteen. Sitten seurataan mielenkiinnolla, tuleeko tragediaa vai komediaa.

Todellisuudessa tuon iloisen joukkion pitäisi synnyttää ideoita, ajatuksia ja oivalluksia, jotka palvelevat asiakasta, kasvattavat liiketoimintaa, tuovat voittoa yritykselle ja sitä kautta toimeentuloa työn tekijöille.

Joillakin meistä on ajatus, että tähän yhteisöön kuuluvien ihmisten pitäisi olla hyviä ystäviä. Ei tarvitse, vaikka saa.

Oma lähin työparini mainostoimistoajoilta piti suomiräpistä ja harrasti ”larppausta”. Hän siis laittoi hassun hatun päähän ja meni metsään etsimään taikamiekkaa kaltaistensa kanssa. Olen toki itsekin tehnyt niin, mutta järjestys oli päinvastainen ja miekan tilalla jotain muuta.

Silti meillä synkkasi, tuotimme asiakkaille lisäarvoa ja voitimme palkintoja alan kilpailuissa. Tulimme hyvin toimeen, vaikkei itkettykään parisuhteiden päättymisiä yhdessä.

En edes haluaisi tehdä töitä ystävieni kanssa, siis sellaisten ystävien, joihin en ole tutustunut töissä.

Yksi on pakkomielteinen kontrollifriikki ja toinen takakireä laiskuri. Rakastan heitä ja tiedän että he kantaisivat minut haavoittuneena miltä tahansa taistelukentältä turvaan ja päinvastoin.

Teen silti töitä mieluummin muiden kuin kaltaisteni kanssa. Mahdollisuus keksiä jotain uutta on suurempi. Sitä paitsi käsi sydämellä te kaikki: haluaisitko todella tehdä töitä itsesi kanssa?

Kimmo Hattunen
Copywriter