Halaava vakuutusvirkailija

Vastatessani päivän ensimmäiseen työpuheluun nainen itkee vuolaasti. ”Puolisoni kuoli, mitä pitäisi tehdä vakuutusten kanssa?” Otan rauhallisen ja empaattisimman äänensävyni mitä vain osaan. ”Otan osaa. Lähimmäisen menetys on aina kova paikka.”

Nainen huokaisee helpotuksesta, ja itku alkaa tasaantua. Luurista kuuluu vaimea kiitos. Luottamus ja yhteisymmärrys ovat läsnä. Käymme vakuutukset ja tarvittavat toimenpiteet yhdessä läpi ajan kanssa.SONY DSC

Puhelussa selviää, että puoliso on kuollut kaksi kuukautta sitten. Tunnen piston sydämessäni. Kuinka kovaa menetys onkaan häntä kolhaissut? Mietin hetken missä mielentilassa itse olisin, jos puolisoni kuolisi yllättäen pieleen menneen perusleikkauksen seurauksena. Jos olisin ollut naisen vieressä, olisin varmaan halannut häntä. Sen sijaan sanon puhelun lopuksi: ”Aikaa myöten suru helpottaa. Voimia syksyyn.”

Hetken päästä minulle soittaa mies, jonka puoliso oli kuollut. ”Vaimoni kuoli toissapäivänä. Tapaturmavakuutus ja matkavakuutus pitäisi päättää.”

Onpa hän jämpti ja asiallinen. Otan osaa hänen suruunsa, johon hän sanoo asiallisen kiusaantuneena kiitoksen. Onkohan hän shokissa tuoreen menehtymisen takia? Vai oliko menehtyminen helpotus pitkään jatkuneen sairauden jälkeen? Mitä itse kokisin? Varmaan soittaisin heti kaikki paikat läpi asiallisen konemaisesti, ennen kuin antaisin itselleni luvan surra.

Paljon voi päätellä puhujan äänensävystä. Vai voiko? Voimmeko olettaa, että toinen on kokonaan kadottanut elämänilon puolison menehtymisen takia ja toista se ei kosketa ollenkaan?

Miten paljon arvioimmekaan ihmisiä päivittäin heidän valitsemiensa sanojen ja äänenpainojen perusteella? Lähimmäisen menetys ei ole koskaan helppo hetki ihmisen elämässä, kuulosti hän miltä tahansa tai käytti hän mitä sanoja tahansa asian hoitamiseksi.

Miksi emme aina osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä miltä minusta tuntuisi? Miten haluaisin, että minulle puhuttaisiin tässä tilanteessa? Minkälaista apua ja neuvoa tarvitsisin? Miten reagoisin, kun elämäni suistuu raiteiltaan?

Jos rakkaani ei tulisikaan enää vastaan kotiin saapuessani. Ei muistuttaisi ulkoilman ja urheilun vaikutuksesta hyvinvointiini. Ei olisi muuttamassa tyhmistä päivistä hauskoja hillittömillä tempauksillaan. Pala kurkussa mietin, kuinka sekaisin arkeni menisi, jos ”vain” koirani menehtyisi. En edes uskalla ajatella tunteita, joita kokisin puolisoni kuoleman jälkeen. Onneksi meillä on edes henkivakuutus, etten jäisi vielä kodittomaksikin.

Kotiin päästyäni syleilen miestäni pitkään, ja muistan kuinka onnekas olen, kun voin sanoa hänelle, että rakastan.

Ilona Kinnari
Palveluneuvoja

Perjantai 13. päivä lähestyy, ole huoletta!

Yllätys! Perjantai 13. päivä ei tilastojemme mukaan ole vahinkotiheydeltään yhtään sen kummempi kuin mikään muukaan päivä. Joku vääräleuka on arvioinut, että kun ihmiset pelkäävät perjantai 13. päivän karmaa, he myös käyttäytyvät tavallisuudesta poiketen ja töpeksivät sen takia tavallista enemmän. Vääräleukojen väitettäkään ei tilastoilla saa pitäväksi.

Se, että perjantaina 13. lokakuuta vuonna 1972 sattui kuuluisa Andien lento-onnettomuus (juu, juuri se, josta kertovassa Elossa-leffassa Ethan Hawke syö kuolleita kanssamatkustajia pysyäkseen hengissä), ei riitä todistamaan, että päivä olisi tavallista turmiollisempi.

Andien onnettomuudesta saammekin ilmasillan toiseen asiaan. Ihmisten pelkoon ja lentsikkasiihen, mitä oikeasti tapahtuu.

Lento-onnettomuuden todennäköisyys – kun jätetään kehitysmaiden sisäisessä liikenteessä olevat lentoyhtiöt laskuista – vaihtelee eri lähteiden mukaan 1:14 miljoonan ja 1:45 miljoonan välillä. Jälkimmäinen on parin vuoden takaisen tutkimuksen luku amerikkalaisen riskistä joutua lento-onnettomuuteen. Viimeaikaisten onnettomuuksien perusteella aasialaisten matkustajien riski lienee jokin verran suurempi.

Toisaalta, uskommehan lottovoittoonkin, vaikka sen todennäköisyys on yhtä pieni.

Liikennekuoleman todennäköisyys on kuitenkin valtavasti sekä lento-onnettomuutta että lottovoittoa suurempi. Tutkimuksia ja tilastolähteitä on laidasta toiseen, mutta joidenkin arvioiden mukaan liikennekuoleman todennäköisyys on 17000-kertainen lento-onnettomuuteen verraten.

Kaikesta huolimatta lentopelko on varmaan 17000 kertaa yleisempää kuin autoilupelko.

Koemme olevamme voimattomia vaikuttamaan lento-onnettomuuteen, jonka sattuessa kuolema on vieläpä lähes varma. Sen sijaan taidamme uskoa, että kunhan itse ajamme hyvin, vältämme liikennekuoleman. Yhä useampi liikennekuolema johtuu kuitenkin siitä, että ajoneuvon hallinta menetetään sairaskohtauksen seurauksena. Eikä päihteiden osuuttakaan unohtaa sovi.

Niinpä, sen sijaan, että pelkäisin lentämistä perjantaille osuvana 13. päivänä, pelkään enemmän 13-vuotiasta moniongelmaista rattijuoppoa tai sitä vuonna -13 syntynyttä autoilijaa, joka omasta mielestään ajaa vielä ihan helkkarin hyvin…

Niko Satto
Vahingontorjuntapäällikkö